Tähtitorninvuori

 

Tämä paikka oli minulle hyvin tärkeä jo melkein kaksikymmentävuotta sitten kun olin päättänyt syntyä uudelleen. Olin löytänyt teokset Tulisen Järjen Aika ja Satu Waltarin teoksen Cafe Mabillon ja alkanut kirjoittaa ensimmäisiä runojani tyhjiin kirjoihin kahviloissa. Leena Krohnin Donna Quiotte vaikutti minuun myöskin, alkupuolensa ja kielensä osalta, ei niinkään loppunsa.

​

Donna Quiotte alkaa Tähtitorninmäeltä, haaksirikkoutuneiden patsaalta "luuletko että he selviävät?" "eivät, ellei heitä pelasteta" - katsoin hänen lähteävän ja ”katsoin omia kenkiäni ja näin niiden alla graniittiportaan, ruusunpunertavan kiven ja kiteet jotka hohtivat elävämpinä kuin monet pitkät vuodet” ja sitä lukiessa tunsin saman muutoksen itsessäni.

​

Projektini saada kirjoitettua omia kirjojani ja myydä niitä puistoissa alkoi täältä. Puisto on outo yhdistelmä patsaan itsensä synkkyyttä ja lumoavaa kauneutta. En pidä ajatuksesta että taideteoksiin voisi projisoida "oman" merkityksensä kuin ne olisivat vain Rorschachin testejä. Siltikin tuo huuto on jotain laajempaa, jonka syyt eri aikoina voivat vaihdella.

​

Aikanaan se liittyi sortovuosien ikeeseen. Kylmän sodan aikana se on liittynyt pelkoon ydinsodasta. Nyt kun kaikki elämä on vaarassa, on helppo liittää se ilmastonmuutokseen.

​

 Ne sammalen, puun ja saniaslähteiden

väreissä tanssivat peikot ja menninkäiset 

kuun ja tulen valossa paljaat ihot 

   pehmeät kädet, sylit 

missä kuljette nyt 

kun kaupunki on rautaa ja tulta 

  kun ehkä elämä itse vetää viimeisiä henkäyksiään

 jos emme löydä tapaa hidastaa 

ehkä sammalmättään kuitenkin jolle kietoutua yhteen

   missä olet nuori prinsessani 

   jonka hiusten lämmössä vielä itkeä 

ehkä oppia kuolemaan kuin Sokrates 

   mutta jättää

       sirompia luita.